Tänään sain ajatukseni alkaa kirjoittamaan blogia, josta on toivottavasti apua kanssani samoista asioista painiville ihmisille. Tämä on selviytymistarina, joka kertoo omasta elämästäni. Jokainen lause ja sana on täysin todellisia tapahtumia elämäni varrelta.
Noh monet varmaan ajattelee, että niin moni kirjoittaa elämästään ja sen tapahtumista. Mutta harva ihminen joka on kokenut samaa kuin minä, uskaltautuu avautumaan asiasta kenellekkään. Tai saati sitten kertoa siitä "koko maailmalle". Toivon voivani auttaa mahdollisimman monia ja saada ihmisiä miettimään millaisissa perheoloissa täällä suomessakin lapset voi kasvaa.

Tapahtumat kerron niin hyvin, kun suinkin vaan muistan. Tapahtumatumien muistikuvat ovat usein lyhyitä pätkiä.

Perheeseemme kuuluu isä 43, äiti 40, minä 21, pikkusiskoni Piia 17, pikkusiskoni Tiia 15 ja pienin sisko Anni 9.(Nimet on muutettu)
Kerron elämästäni, koska vanhempani olivat/ovat edelleenkin alkoholisteja. Kuten tyypillistä alkoholistille saattaa ollakin, eivät he myönnä ongelmaansa.
Isäni on ollut aina väkivaltainen humalassa ja on sitä edelleenkin, vaikka muuta vanhempani ovat väittäneet. Väkivaltaa on kohdistunut aina ennenkaikkea äitiin, mutta myös meihin lapsiin. Väkivaltaisuutta alkoi esiintyä myös äidillämme.

Meidän perheessä on aina vanhemmillamme ollut se periaate, ettei kotiasioista puhuta muille. Sitä on toitotettu siitä asti kun olemme oppineet puhumaan.
Pyrin kertomaan asioita mahdollisimman järjestelmällisesti.

Olen käynyt terapiassakin kohta kertomieni asioiden vuoksi noin 1,5 vuotta. Joten mistään helpoista asioista en aio puhua, eikä todellakaan kyse ole kertomus unelmaperheestä!


Ensimmäisiä kunnolla muistamia asioita on vuodelta 1997-1998, jolloin olin 6-7 -vuotias. Vanhemmillani on ollut aina tapana ajaa autolla humalassa. Kerran olimme menossa kotiin päin, humalaisen isän kyyditsemällä autolla. Aiemmin päivällä sain äidiltäni vanhat korkokengät, joihin olin kovin kiintynyt. Olin todella iloinen saamistani kengistä. Piia halusin myös kokeilla ja leikkiä saamillani kengillä, kovan omistushaluni vuoksi en niitä halunnut antaa. Takapenkillä syttyi sota, josta humalainen isämme raivostui ja huusi meille! "Nyt molemmat ulos autosta ja kävelette loppumatkan kotiin." Siinä me sitten pikkusiskoni kanssa jolkuttelimme auton edessä kotia kohti. Matkaa oli varmaan joku puolikilometriä ja loppumatkasta aloin juosta kotia. Jossain vaiheessa huomasin, ettei Piia enää kävellyt perässäni. Kotipihaan päästyä, pysähdyin ison hallin päätyyn hengähtämään. Jolloin huomasin isän ajavan autolla hurjaa vauhtia pihaan minua kohti! Väistin auton keulan, joka osui hallin päädyssä olevaan postilaatikkoon ja juoksin talolle ulko-ovelle. Ovi olikin lukossa, en päässyt mihinkään karkuun. Näin isän tulevan minua kohti... "Sinä helvetti jätit sitten siskosi yksin kävelemään..." Mätkis, makasin nurmella ilmaa keuhkoihin haukkoen. Iskän potkun takia en saanut henkeä ja menin paniikkiin. Kun ilma alkoi vihdoin kulkea kunnolla keuhkoissani, huomasin kuinka isä raahasi minua takaisin autolle. Äiti nakkasi autosta antamansa korkkarit eteeni ja meni Piian ja Tiian kanssa sisälle. Pian kuulin hullunraivolla puuskutettuja sanoja. "Noni laita nyt ne kengät jalkaan ja ala kävellä." Isä meni autoon kuskinpaikalle ja kuulin huudon. "Noni juokse siinä auton keulan edessä tuota hallia ympäri!" Minähän juoksin mitä ylisuurilla kengillä pystyin, minä juoksin ja juoksin. Jalkoihin sattu ja minua itketti, minä itkin ja juoksin.
 

Samoihin aikoihin (1997-1998) on muitakin muistamiani tapahtumia, jolloin vanhemmat ovat olleet humalassa. Kerran  Piia teki ilmeisesti vanhempiemme mielestä jotain luvatonta/pahaa ja iskä päätti käyttää omia kasvatusmenetelmiään. Katselin pelosta kankeana kuinka iskä roikotti Piiaa ilmassa, hiuksista kiinni pitäen. Kun Piia pääsi tilanteesta pois, menimme yhdessä parvekkeelle. Parvekkeella rauhoittelin hysteerisesti itkevää siskoani ja huomasin jotain omituista Piian hiuksissa. Keskeltä takaraivoa lähti muita hiuksia 10cm pidempi tupsu, otin hiustupsusta varoen kiinni ja kauhukseni huomasin miten paljon Piialta oli repeytynyt hiuksia!

Eräs alkukesän ilta päättyi hyvin mielenkiintoisella tavalla. Minä, Piia ja Tiia saimme riidan aikaiseksi, jolloin vanhempamme humalassa päättivät pistää meidät kaikki kolme ulos alasti seisomaan. Siellä me tyttöjen kanssa itkettiin ja juostiin itikoita karkuun.
   Tähän vähän samantapainen tapahtuma oli talvella, jolloin meidät pistettiin "jäähylle". Meidän piti mennä ilman minkäänlaisia housuja istumaan betonisille rappusille, kunnes meidät päästettiin sisään.

Seuraavat mistikuvat ovat sitten muutama vosi eteenpäin edellisistä, olin silloin ehkä noin kolmosluokkalainen.
  Meidän vanhemmilla oli tapana rankaista "pahoista teoista" antamalla selkäsauna. Yleensä se oli tuppivyö, mutta jos hyvä tuuri kävi saattoi selvitä avokämmenellä. Kerran humalapäissään vanhempani raivostuivat minulle, jostakin mitä olin tehnyt (asiaa en muista). Meidän isä päätti sitten rankaista minua antamalla selkään paljaalle takapuolelle, tuppivyön solkiosalla. Muistan kuinka itkin, tärisin, huusin ja pelkäsin. Iskuja tuli niin monta etten muista edes, kunnes äiti päätti lopettaa tilanteen katsottuaan aikansa vierestä. Kun pääsin tilanteesta menin yläkertaan, jossa meidän tyytöjen huoneet oli. Päästessäni ylös tärisin ja olin varmasti shokissa, kun hieman rauhoituin huomasin verilammikon allani. Pelko valtasi minut uudestaan kun aloin tarkastella mistä veri oli peräisin. Koko vasen jalkani oli aivan veressä. Menin vessaan puhdistamaan jalkaani ja koetin tutkia mistä veri oli peräisin. Huomasin aivan reiden yläosassa noin 4-5cm pitkän haavan, joka vuoti taukoamatta. Minua alkoi taas itkettää ja tärisin, koetin painaa vessapaperilla haavaa ja saada vuodon loppumaan.  Tästä selkäsaunasta minulla on ikuiset muistot, arpi haavasta on edelleen muistuttamassa minua siitä kuinka "rakastavaiset vanhemmat" meillä on ollut!

Samaisena votena tapahtui paljon asioita, mutta ne ovat niin hajanaisia muistikuvia etten kaikkea kirjoita tänne. Mutta yksi tapahtuma on jäänyt hyvin selvästi mieleeni ja, josta nään edelleenkin välillä painajaisia.
Vanhempani saivat keskenään riidan aikaiseksi ja huolestuin, kun äiti alkoi itkeä ja huutaa. Menin pian katsomaan mistä oli kyse. Iskä makasi pesuhuoneen lattialla äidin päällä ja yritti hukuttaa ätia toppatakilla. Me tyttöjen kanssa huudettiin  pesuhuoneen ovella iskälle, että hän lopettaisi ja että meitä pelottaa. Ei tapahtunut mitään elettä. Huomasin halkoja lattialla ja otin yhden halon käteeni ja hetken mietin, että löisin sillä iskää päähän. Sitten tunsin kuinka jokainen lihas meni jumiin ja pelko vallitsi minut. En kyennyt lyömään iskää, koska tiesin, että minua sattuisi sen jälkeen.
   En muista miten äiti pääsi tilanteesta pois, mutta sen jälkeen lähdimme kävelemään kotoa pois. Oli talvi ja minua palelti, koska emme kerinneet pukea tarpeeksi vaatteita lähtiessämme. Vedin Tiiaa pulkassa, koska hän oli vielä niin pieni, ettei jaksanut kävellä. Muistan kuinka äiti soitti apua, että meidät haettaisiin sieltä pois. Apua tuli mutta matkaa oli kitenkin sen verran, että istuimme pakkasessa bussipysäkillä noin pari tuntia.
   Tämän jälkeen muutimme pois isän luota. Hetken asiat oli hyvin, meidän ei enää tarvinnut pelätä. Pian kaikki kuitenkin muuttui. Vanhempani olivat alle vuoden erossa ja palasivat taas yhteen. Vanhempien yhteenpaluu hirvitti minua, mutta aloin uskoa parempaan, kun vanhemmat olivat erilaisia kuin ennen. Kuinkas ollakkaan se kaikki oli vain turhaa haaveajattelua, ei mennyt aikaakaan kun kaikki oli taas samaa helvettiä kuin aina ennenkin! 



Olemme siskojeni kanssa muistelleet lapsuuden muistoja ja aina tulee mieleen ne huonot muistot ensimmäisenä. Sinänsä se ei ole ihme, koska meidän elämä on ollut yhtä selviytymistä kokoajan. Olemme Piian ja Tiian kanssa aina yrittäneet tukea toisiamme, varsinkin niissä pelottavimmissä tilanteissa. Meillä ei ole juurikaan koskaan ollut sitä "ulkopuolista" tukea, koska vanhempamme eivät ole meidän antanu nähdä omia sukulaisiammekaan. Vanhempamme ovat juopottelullaan rikkoneet välit moniin ihmisiin, jo yksistään sen takia, että vikaa on muissa ihmisissä eikä heissä itsessään. 

 

Sen jälkeen kun muutin kotoa pois 16-vuotiaana, on HIEMAN oma oloni helpottunut. Vaikkakin sain melkosen usein puhelinsoittoja keskellä viikkoa ja keskellä yötä, jolloin minulle "rakkaat" vanhempani kertoivat kuinka paska ihminen olen. Aina löytyi haukuttavaa ja sanottavaa, vaikken olisi tehnyt mitään. 
Serkkuni on ollut minulle kuin isosisko ja hän loppuissaan minut patisti menemään puhumaan tuntemuksistani koulun opolleni. Sain jotenkin voimaa alkaa vastustamaan vanhempiani ja yhden kännisoiton jälkeen päätin, että nyt riitti!!!! Vaihdoin puhelinnumeroni ja kielsin sukulaisiani antamasta numeroani vanhemmilleni. Pari kuukautta olin pitämättä yhteyttä vanhempiini, se oli omalla tavallaan helpottunutta aikaa. Toisaalta minua pelotti ja odotin jokapäivä, milloin vanhempani tulisivat asuntolaan jossa asuin. Sitä ei kuitenkaan tapahtunut, sain olla rauhassa ja pääsin koulussa juttelemaan asioistani.
Sairastin 2008 pahaa masennusta, jolloin koulunkäyntini kärsi. Lintsailin paljon tunneilta ja syöminen jäi melkein kokonaan pois. Aloin jo kahden viikon jälkeen näyttämään ihan muumiolta, väri katosi kasvoiltani ja paino oli pudonnut 8kg (2 viikossa). 
Koulumme opo oli sydämmeltään lämmin ihminen, hän tuki minua koko prosessin ajan, kun koetimme saada minulle terapia-aikaa. Hän sai minut tuntemaan tärkeäksi, kuten jokainen ihminen on!