Silloin kun juttelin tilanteestani ammattikoulun opolleni ja hän kertoi minulle kuinka tulen käsittelemään lapsuuteni traumoja/kokemuksia paljon sen jälkeen kun olen saanut omia lapsia. Nyt olen 9kk pojan äiti ja nyt ymmärrän mitä oponi tarkoitti sillä, että tulen käymään lapsuuteni läpi uudestaan, kun saan omia lapsia.

Olen monesti miettinyt sitä kun olin 12v ja sain nuorimman sisarukseni. Tuolloinkin vanhempamme juopottelivat normaaliin tapaansa ja minä hoidin kaikkia kolmea pienempää siskoani. Olin siis kuudennella luokalla, kun Anni syntyi. Meillä oli koulusta viikon loma ja meidän piti kirjoittaa koulussa loman jälkeen kirjoitelma, jossa kerroimme mitä teimme lomalla.
Minä kirjoitin kirjoitelmaani kuinka hoidin pienintä siskoani kun vanhemmat olivat yön yli "korjaamassa autoa" (juopottelemassa ja taisivat samalla rassatakkin jotain autoa). Noh tästä kirjoitelmastanihan seurasi (tietenkin) se, että opettajamme teki sosiaalitoimelle ilmoituksen. Eräänä päivänä, kun tulin koulusta kotiin minua odotti vihaiset vanhemmat kotona. Näin heidän katseistaan heti, että nyt olin taas tehnyt jotain "väärää" heidän mielestään. Noh pianhan asia minulle kävi selväksi, kun äitini alkoi minulle vihan ja raivon sekaisin sanoin selittämään kuinka olin aiheuttanut paskaa meidän perheelle. Äitini tivasi miksi olin niin kirjoittanut kirjoitelmaani. Enhän minä ymmärtänyt, että tein jotain väärin, koska se oli minulle normaalia elämää! Olin paniikissa enkä tiennyt mitä sanoisin äidilleni. Itkin olohuoneen sohvalla ja olin todella hämilläni tilanteesta. Pian äiti otti olohuoneen sohvatyynyn ja alkoi sillä hakata minua. Minulle kävi todella hyvin selväksi, että olin tehnyt väärin, vaikken ymmärtänyt miksen saanut kertoa totuutta.

Sama meno on jatkunut niiin kauan kun kotona asuin, minä jäin kotiin aina hoitamaan pienempiä siskojani, jos vanhempamme lähtivät juopottelemaan. Kerrankin kun vanhempamme päättivät taas lähteä rillulle jäin kaitsemaan pienempiä sisaruksiani. Anni oli suunnilleen silloin noin 6kk (tarkkaa ikää en muista, mutta Anni osasi jo kuitenkin pyöriä). Leikimme Piian ja Tiian kanssa illan, kun minä samalla hoidin pientä vauvaa. Kun pistin Annin yöunille laitoin hänet vanhempieni sängyn toiseen reunaan ja reunalle esteeksi pistin tyynyjä ja peiton. Olimme jo Piian ja Tiiankin kanssa nukkumassa, kun vanhempamme tulivat kapakasta. Heräsin siihen kun iskä riiuhtaisi minut sängystä ja huusi, että olimme unohtaneet Annin leikeissä lattialle. Olin vielä uninen, mutta hyvin peloissani ja koetin itkultani saada sanotuksi että Anni laitettiin sänkyyn nukkumaan. Iskä riuhtaisi minua vielä niin että lensin seinää vasten.
Nyt olen miettinyt sitä, että eikö se ole vaarallisempaa jos pieni lapsi on tippunut sängystä lattialle, mitä että se olisi unohdettu lattialle nukkumaan...? Noh se ei ole se pää pointti vaan se, että kuka 12-13vuotias vielä itsekkin lapsi osaisi ajatella, että Anni olisi voinut pyöriä toiselta puolelta sänkyä alas lattialle? Nyt kun olen itse äiti olen miettinyt sitä etten voisi kuvitellakkaan antaa pientä poikaani vielä edes omille siskoilleni Piialle (17v) ja Tiialle (15v) yön yli hoitoon, kun nehän on vielä itsekkin lapsia!!!
Tai saati sitten joisin samalla alkoholia, kun minulla on pieni lapsi huolehdittavana! Minun lapsi ei tule näkemään minua eikä miestäni humalassa.
Olen onnellinen siitä, että olen saanut rinnalleni niin ymmärtäväisen miehen ja meidän elämän perusasioiden periaatteet on niin samanlaiset! Me aiomme antaa paremman lapsuuden omille lapsillemme, mitä itse olen saanut!

Minulla ei ollut juurikaan ns. omaa elämää viikonloppuisin, kun minun piti olla aina lapsenlikkana kotona. Ne kerrat, jolloin pääsin kavereilleni, niin vanhempamme juopottelivat kotona pienempien sisarusteni nähden... Niinä kertoina kun pääsin viikonloppuisin kavereilleni olin ihmeissään, kun heidän vanhemmat eivät juoneet! Se oli minulle uutta ja silloin jo aloin hieman ymmärtää kotiolojemme tilannetta, ettei tämän kuuluisi mennä näin.
Kotioloistani huolimatta olin ihan hyvin koulussa menestyvä. Päätin etten koskaan halua olla samanlainen kun vanhempani, joten minun on käytävä koulu hyvin ja hankin itselleni ammatin!
Kuitenkaan vanhemmilleni ei riittänyt se, että menestyin koulussa suhteellisen hyvin ja hoidin kotona siskoja aina kun vanhempieni viinahammasta kolotti. Sain vähän väliä kuulla vanhemmiltani kuinka vaikea ja paska ihminen olin. Monet kerrat lensi minun vaatteet ulkoeteiseen, kun vanhemmat käskivät minun häipyä.
Nyt myöhemmin, kun olen jo asunut kauan omillani. Olen saanut perheemme ulkopuolisilta ihmisiltä kuulla kuinka hiljainen, pelokas ja sisäänpäin kääntynyt olin nuina aikoina (yläaste aikoina).

On taas hieman aikaa kun olen kerennyt tänne kirjoittelemaan. Minulla on pieni poika joka vie suurimman osan ajastani.

Ammattikoulun toisella luokalla hain itselleni apua koulun opostamme. Hän oli niitä harvoja ihmisiä kehen uskalsin luottaa. Kerroin opolleni kaikki perheessämme viimeaikoina tapahtuneet asiat ja hieman myös perheemme historiaa. Opo kertoi minun tarvitsevan ammattiauttajaa, jolle pääsisin turvallisesti puhumaan. Ensin minut lähetettiin kouluterveyden huoltoon, jossa minusta oli todella tökerö työntekijä. Hän oli todella epäluuloinen ja kyseli todella tyhmiä asioita. Minua alkoi itkettää, kun hän kyseli vanhemmistani ja tilanteestani. 
Hieman kouluterveyden hoitajalla käynnin jälkeen meillä oli palaveri koulullani. Palaverissa oli ryhmänohjaajani, opo, kouluterveydenhuoltaja sekä yksikön johtaja (rehtori). Tämän palaverin jälkeen sain itselleni terapeutin ja aloitin käynnit suhteellisen tiheästi (noin kerran viikossa).
Terapiassa kuljin vuoden minkä jälkeen terapeutti totesi, että yhteistyötämme olisi syytä vielä jatkaa. Jatkoin terapia käyntejä vuoden jälkeen hieman harvemmin, noin 1-2 kertaa kuukaudessa.
Alussa minusta tuntui oudolta ja ehkä hieman hassulta puhua ihmiselle jota en tunne ja, joka kirjasi suunnilleen jokaisen sanani ylös paperille. Oli kuitenkin vapauttava tunne puhua ja huomata miten vuosien puhumattomuuden muurit murenivat. Oloni keveni ja ymmärsin, etten ole sitä minun vanhempani ovat antaneet ymmärtää.
Vihdoin terapiassa käyntien jälkeen opin puhumaan avoimesti asioista ihmisille joihin luotin.

Näihin aikoihin minun ja vanhempieni välit olivat aika nihkeät. Olin jo täysi-ikäinen ja yhteydenpito pakkoa ei enää ollut, oli vapauttava tunne saada itse päättää halusiko nähdä juopottelevia vanhempiaan viikonloppuisin vaiko ei.

Ammattikoulun toisenvuoden keväällä sain kuulla Piialta raskauttavia uutisia kotioloista. 
Piia oli ollt vanhempiemme luvalla mökkeilemässä kavereidensa kanssa toisella paikkakunnalla. Isämme oli päättänyt toisena iltana kännissä soittaa Piialle ja raivota, että hänellä oli 2 tuntia aikaa tulla kotia. (toiselta paikkakunnalta oli matkaa autolla 2tunnin verran ja mökki oli sen verran kaukana, että siihen tuli 30min lisää matka-aikaa) Piia oli hädissään itkenyt, että miten hän pääsisi kotiin kun oli niin kaukana ja kaikki kortilliset kaverit olivat jo humalassa, etteivät he voisi viedä Piiaa keskustaan bussiasemalle. Piia lähti hädissään kävelemään mökiltä keskustaan, jossa bussiasema sijaitsi. Vesisateessa käveltyään hän pääsi bussiasemalle ja huomasi, ettei pyhäpäivän vuoksi bussit kulkeneet. Onneksi meidän mummi asui samalla paikkakunnalla, joten Piia pääsi sinne nukkumaan yön yli. Seuraavana aamuna Piia meni kotia ensimmäisellä bussilla. Kotona odotti humalaiset vanhempani. Sen että Piia oli päässyt ulko-ovesta sisään isämme oli hyökännyt Piian kimppuun ja päättänyt kuristaa häntä. Ja tämä kaikki vain sen takia, ettei Piia voinut mennä kotia 2h sisään toiselta paikkakunnalta, josta ei pyhäpäivän vuoksi edes bussit kulkeneet.
Piia oli mennyt käymään kouluterveydenhuollossa näyttämässä kurkkuaan. Terveydenhoitaja oli todennut, että henktorvi oli lytistynyt. Piia ei ollut uskaltanut kertoa totuutta, kun terveydenhuoltaja oli sanonut, että nämä oli kuristamisen merkit.
Ymmärrän hyvin Piiaa, ettei hän uskaltanut kertoa totuutta asiasta. 
Piia kertoi minulle kuitenkin tapahtuneesta, olin hyvin järkyttynyt ja vihainen! Kerroin tapahtuneesta myös isämme siskolle, joka oli myös hyvin järkyttynyt tapahtuneesta. Päätimme tätimme kanssa yhdessä tehdä sosiaalitoimeen ilmoitus vanhemmistamme.
Prosessi lähti nopeasti käyntiin ilmoituksen jälkeen, ei mennyt kauankaan kun pienemmät siskoni eräänä viikonloppuna käytiin kotoa hakemassa. Vanhempamme olivat silloinkin juopottelemassa kylillä ja kun poliisit soittivat äidin kotia niin sehän puhalsi 4 promillea. Kun tytöt olivat kavunneet poliisiauton kyytiin, niin äitimme oli vaan tuumannu, että "onhan tätä odotettukkin". 
Tytöt otettiin huostaan, mutta sekin oli vain hetkellinen apu. Nuorimmat tytöt oli huostassa vain alle kuukauden. Piia oli kuitenkin hieman kauemmin, isän kuristus jutun takia. Jokatapauksessa soskuilla EI OLLUT LOPULLISTA huostaanotto perustetta! :o Tätä voi jokainen itse miettiä mielessään.
Tuolloin minusta tuntui, että kyllä nyt on käytetty se viimeinenkin oljen korsi. Että meidän perhetilanne tulee olemaan aina sama eikä muuksi muutu.